torstai 1. marraskuuta 2012

Stephen King: Carrie

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1987
Sivuja: 206
Alkuteos: Carrie (1974)
Suomentanut: Tuula Saarikoski

Hänet oli lyöty, hänet oli häpäisty lopullisesti ja ikuisiksi ajoiksi. Kaikki oli nyt ohi.
Kohta hän nousisi tästä, hiipisi syrjätietä kotiin, piiloutuisi varjojen sekaan siltä varalta että joku olisi lähtenyt hänen peräänsä, tulisi äidin luo ja myöntäisi erehtyneensä -
(!!EI!!)
Kaikki mikä hänessä oli teräksistä - ja sitä oli paljon - nousi hänessä ja huusi tuon sanan ilmoille. Komeroonko taas? Rukoilemaan loputtomia sekavia rukouksia? Hartausvihkot ja risti ja vain schwarzwaldilaisen käkikellon mekaaninen lintu mittaamassa tunteja ja päiviä ja vuosia ja vuosikymmeniä hänen koko lopun elämänsä?

Carrieta kiusataan koulussa, eikä kiusaus ole mitään pienimuotoista. Kaikki muut oppilaat tuntuvat olevan Carrieta vastaan. Asiaa ei helpota Carrien kiihkouskovainen äiti, joka tuntuu vain katuvan lapsensa syntymää. Carrien sisällä piileskelee äidin sanojen mukaan paholainen (=Carriella on telekineettisiä taitoja), ja äiti on menettämässä otteen tyttärestään. Eräänä päivänä Carrie saa kiusauksesta tarpeekseen ja päättää kostaa ihan kunnolla. Niiden oli aika oppia läksynsä. Oli aika näyttää niille yhtä sun toista. -- (niihin pitää sattua sattua). Kostosta kehittyy koko kaupungin tuho.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Kingiltä. En yleensä pidä kauhukirjallisuudesta ja tuskin olisin tähänkään tarttunut, ellei kirja olisi klassikon asemassa. Tarina oli kuitenkin jännä ja hienosti rakennettu - piti jatkaa eteenpäin, jotta sai tietää mistä oli kyse. Carrien äiti oli järkyttävä, uskonto oli tehnyt hänet aivan hulluksi ja sairaaksi:

Hänen äitinsä nosti kätensä ja nipisti itseään poskesta. Poskeen tuli punainen jälki. Hän katsoi miten Carrie suhtautui siihen - tämä ei suhtautunut mitenkään. Hän jännitti sormensa koukkuun ja raapi kynsillään poskeaan niin että veri tihkui. Hän vingahti ja keinui kantapäillään. Hänen silmänsä loistivat haltioituneesti.
- Älä viitsi piinata itseäsi, äiti. Ei siitä ole nyt apua.
Äiti huusi suoraa huutoa. Hän puristi oikean kätensä nyrkkiin ja iski itseään suulle josta alkoi vuotaa verta. Hän pyyhki sitä sormiinsa, tuijotti niitä uneksuvasti ja sipaisi raamatun kanteen verijäljen.
- Karitsan Veri joka puhdistaa, hän kuiskutti.

Tästä äiti-tytär -suhteestakin olisi saanut revittyä paljon juttuja vaikkapa johonkin koulutyöhön.. (en kai oikeesti juuri haaveile koulutyön tekemisestä??)

Aion kyllä lukea muutakin Kingiltä, ainakin Hohto ja Uinu, uinu lemmikkini kiinnostaisivat (jälkimmäisen katsoin joskus ala-asteella elokuvana ja se oli tosi pelottava sillon!!). Carrie oli aika keskiverto kirja - ei mikään järisyttävän hyvä, eikä järisyttävän huonokaan. Ei kuitenkaan jää mieleen varmaan kovin pitkäksi aikaa, vaikka ajatuksia herättikin.

2 kommenttia:

  1. Minä luin Carrien joskus viisitoista vuotta sitten. Se oli silloin myös minulle sellainen okei; nyt kun olen löytänyt uudelleen Kingin, aion toki jossain vaiheessa lukea Carrienkin uudelleen. Niiden teinimuistojeni varassa - niihin ei ole tosin paljon luottamista! - Carrie ei ole lähellekään suosikkejani Kingeistä.

    Uinu, uinu lemmikkini on huippu kirjana; luin sen ihan vasta. Elokuvakin on hyvä; minä myös olen nähnyt sen ensimmäistä kertaa melko nuorena. =D

    Liityinpä lukijaksi. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lukijaksi liittymisestä! Tosi mukava kirjoitella blogiin, kun tietää että tätä myös luetaan :)

      Luulen, että minäkin voisin tykätä enemmän jostain muusta Kingin kirjasta. Ja varsinkin Uinu, uinu lemmikkini kiinnostaa vielä enemmän suosittelusi ansiosta! Elokuvakin pitäisi katsoa uudestaan :D

      Poista