keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Pat Conroy: Vuorovetten prinssi

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: kuvan painos 2010, lukemani painos 1987
Sivuja: 672
Alkuteos: The Prince of Tides (1986)
Suomentanut: Arto Häilä

"Isä pistää sinut limsatiskin taakse tänä vuonna. Hän aikoo taas filmata marssin parhaat palat."
"Voi kuinka irvokasta", Savannah sanoi. "Hän on filmanut sitä jo viisi viimeistä vuotta. Hänellä on viiden vuoden filmit, joista jokainen tuomioistuin voi todeta että isopappa on hullu."
"Isä sanoo että hän filmaa perhearkistoon ja että me jonain päivänä kiitämme häntä, koska hän on tallentanut meidän lapsuutemme."
"Niin totisesti joo", Savannah sanoi." En minä muuta kaipaakaan. Auschwitzin historia filmillä. Sinusta tämä tietenkin on normaali perhe."
"Minä en tiedä onko se normaali perhe vai ei", vastasin. "Se on ainoa perhe missä minä olen asunut."
"Hullujenhuoneeseen se johtaa. Muista sitten mitä sanoin."

Mulla on nyt semmonen vahva tunne, että en osaa tästä kirjasta kovin selvästi kirjoittaa, mutta yritetään nyt jotain..

Tämä kirja oli lukulistallani vuodesta '10 alkaen. Kun sitten tartuin tähän, en enää edes muistanut mistä on kyse ja jotenkin kirjan nimi ja kansikuva oli loihtinut minulle jokseenkin samanlaisen mielikuvan, joka mulla on Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -kirjasta, mikä on hassua koska en ole edes tätä kyseistä Hemingwayn teosta lukenut pariakymmentä sivua pitemmälle. Jälkeenpäin ajateltuna mielikuvat ei nyt ihan sattuneet kohdalleen, eikä varmaan Vanhus ja merikään osoittaudu samanlaiseksi kuin olen sen kuvitellut.

Puolivahingossa kirja siis tarttui mukaan ekalla kirjastoreissullani Italiasta paluun jälkeen (oli pakko saada jotain tuttua ja turvallista kauan luettavien listalla virunutta) ja ennen lukemista luin vähän arvosteluja ja takakannen pariin otteeseen (en tahtonut lähteä näin suuren sivumäärän urakkaan suinpäin..). Juoni alkoi vähitellen hahmottua, ja aloin lukea sillä asenteella, että jos ei nappaa niin kirjastoon lähtee takasin. Olin kuitenkin alussa ihan kerronnan lumoissa - Conroy on erittäin taitava tarinankertoja! Sitten se olikin sama lukea loppuun :)

Tom Wingo tulee melkoisen epävakaasta perheestä. Isä on väkivaltainen, äiti taas aikamoinen salailija, joka peräänkuuluttaa perheuskollisuuden käsitettä. Mistään perheessä tapahtuneesta ei sopinut kertoa perheen ulkopuolisille maineen menettämisen pelosta, vaikka kyseessä olisi ollut vakavakin rikos. Muutenkaan Wingon perhe ei ollut kovin suosittu muiden kaupungin perheiden keskuudessa, ja tästä varsinkin äiti stressasi valtavasti ja yritti koko ajan saada perheelle parempaa mainetta, jopa lasten kustannuksella. Tom ja hänen veljensä ja siskonsa, Luke ja Savannah, kärsivät vanhempiensa teoista rutkasti, ja lapsuuden tapahtumat heijastuvat tottakai myös aikuisuuteen. Kirjassa liikutaan sekä menneisyydessä että nykyhetkessä, jossa Tom kertoo tarinaansa psykiatrille auttaaksen tätä hoitamaan Savannah-siskoa (ja Tom haluaa parantaa myös itsensä), joka on lapsuuden tapahtumien vuoksi ajautunut jopa itsemurhan partaalle.

Tomin kertoessa tarinaansa perheen menneisyydestä paljastuu hirveitä, omituisia ja jopa epäuskottavia asioita. Tarinoissa pyörii delfiinejä, kilpikonnia ja tiikereitä. Katkanpyyntialuksia ja etelävaltiolaisia ajatusmaailmoja. Kirjassa tulee esiin lisäksi mm. New Yorkin ja etelän eroja.

Mielestäni kirjan parasta antia ovat (sisarusten väliset) dialogit, jotka olivat välistä hauskojakin. Tarina oli mielenkiintoinen ja hienosti kerrottu, mutta jotkut asiat rupesivat ehkä toistamaan itseään loppua kohden, ja ainakin omalla kohdallani lukukokemus vähän lässähti. Mutta onneksi olin väärässä, kun ennakkoon ajattelin, että luvassa on pelkkä imelä rakkaustarina; sitä se ei nimittäin ollut. Kirjassa ei sitä rakkaustarinaa hirveästi korostettu, kuten vissiin elokuvassa tehdään (en ole katsonut). Kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä kirja raskaista asioista, mutta tuskin tulen tätä uudestaan lukemaan. Plussaa ropisee kuitenkin siitä, että tämä sai multa ainakin hetkeksi pois suorittamalla lukemisen. Meinasi tämä lukutouhu mennä siihen, että en lue enää lukemisen ilosta vaan haluan lopettaa kirjan mahdollisimman nopeasti ja siirtyä seuraavaan, mutta Vuorovetten prinssiä luin varsinkin alussa erityisesti lukemisen ilosta ja iloitsin hyvästä kerronnasta. Toivottavasti sama lukemisen ilo jatkuu seuraavia kirjoja luettaessa.

P.S. Jäi muuten häiritsemään, että eikö siellä eläintarhassa ihmetelty valkoisen delfiinin poissaoloa: menikö multa vaan jotain ohi vai eikö siitä puhuttu enää ollenkaan loppukirjan aikana :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti